Isoveljen juostessa vauvan luo, on vanhemmilla aina tuntosarvet pystyssä ja silmät selässäkin. Muutaman kerran on tullut mojova isku päähän, naarmuja kasvoihin, lelusta ties minne ja sitä rataa. Luonnollista, mutta äärimmäisen turhauttavaa ja raskasta aikuisen näkökulmasta, kun aina ei jaksaisi olla johdonmukainen ja pysyä rauhallisena, selittää yhä uudestaan mantraa "ketään ei saa satuttaa, siitä tulee paha mieli" ja istuttaa jäähypenkille kymmenettä kertaa putkeen... Ainiin, ja munhan ei pitänyt koskaan istuttaa lapsiani jäähyllä... :D
Mutta se tosiaan toimii ja kovapäisinkin hyväksyy kohtalonsa. Ja antaa vauvan vihdoin maata lattiallakin, ainakin useimmiten. Antaa iltaisin pusun. Vie vauvalle leluja ja työntää tuttia suuhun. Silloin kovasti kehutaan ja poika kehuu myös itseään kivoista teoista "Aarre teki hienosti" , "tulee hyvä mieli". Kaksivuotiaan jutut on niin ihania ja hän muistaa asioita pitkällekin taaksepäin ja jotkut asiat jäävät oikein vaivaamaan ja niitä pitääkin sitten muistella ihan joka päivä.
Meillä oli alkuun samaa, vaikka pikkuinen ei liikkunut niin oli otta punainen tai jopa mustelmilla. Jossain vaiheessa rauhoittui, ja nykyää se on toisin päin, pikkuinen paukuttaa isoveljeä mennen tullen. Mutta leikkien sujuessa osataan myös suloisia ja ihania olla toisilleen. :)
VastaaPoistaHöh oon unohtanut kokonaan vastata. Kiireinen arki vienyt mennessään:( Kuukaudessa on meilläkin tapahtunut muutos ja isoveli mätkii pienempää paljon harvemmin eikä jäähyllekään juuri tarvitse laittaa eli jes! Mutta eiköhän kohta taas taistelut ala, kun pikkuveli hyökkää isoveljen lelujen kimppuun... Hän on niistä nimittäin melko mustasukkainen;D
Poista