Ensimmäiset kaksi viikkoa ajattelin, että tästä ei tule mitään. Taapero oli riipivän mustasukkainen eikä suostunut tulemaan lähellekään minua ja roikkui isin lahkeessa huutaen aamusta iltaan.
Tilanne normalisoitui isin lähtiessä töihin. Taapero ei palannut entiselleen vaan hänestä tuli aikaisempaa reippaampi ja omatoimisempi. Hän jaksaa keskittyä leikkeihinsä vähäksi aikaa, ei kiusaa pikkuveljeään eikä häiriinny imetyksistä tai vaipanvaihdoista vaan osallistuu kaikkeen mielellään. Haluaa tehdä nykyään melkein kaiken "ite" syömisestä lähtien. Huolehtii siitä, että pikkuveli on aina mukana matkassa.
Vauva on yleensä hyvällä tuulella kunhan ei ole liian väsynyt. Pirteänä istuskelee pitkiäkin aikoja sitterissä katsellen muiden tauhuja ja makoilee lattialla. Sylissä tietysti viihtyy kaikista parhaiten.
Odotankin koko ajan, että koska se vaikeus alkaa? Väsynyt toki olen välillä, mutta päivät ovat touhua täynnä ja aikakin kuluu nopeasti. Taaperon rutiineista ollaan pidetty kiinni ja vauva kulkee kaikessa mukana joko nukkuen tai hereillä. Raskaus tuntui paljon rankemmalta kuin tämä nykytilanne, mutta toisaalta kokemusta on vasta reilulta kuudelta viikolta.
Etukäteen sain kuulla lähinnä kauhutarinoita pienistä ikäeroista ja asennoiduin etukäteen siihen, että tämän täytyy olla kamalaa, kamalaa, kamalaa! Voisiko tämä sittenkin olla ihan mukavaa? :)
