Ylioppilaskuvat

Pikkusiskoni painoi lauantaina ylioppilaslakin ensimmäistä kertaa päähänsä. Onnea!

Me otimme viralliset yo-kuvat. Visioita oli monenlaisia, mutta kaikkia ei ehditty kokeilemaan kun kiire painoi päälle. Kuvaukseen oli aikaa "ruhtinaalliset" 45 minuuttia ja ne minuutin menivät hujauksessa. Sääkin oli kamalan huono, mutta onneksi kuvausten aikana ei sentään satanut. Huh huh. Nostan kyllä hattua ammattikuvaajille, koska sen verran hikistä touhua kiireessä kuvaaminen on. Ja samalla takaraivossa jyskyttää, että nyt on pakko onnistua... :)

Muutto mielessä

Ulkona on mukava kuvailla siksikin, että ei tarvitse miettiä siivoamista eikä joka kuvan taustalla näy lattialle eksyneitä tavaroita. Vaikka kuinka keräisi lelut kasaan niin 10 minuutin päästä lattialla on jo kaaos. Aarre tekee oman osansa tehokkaasti ja repii hyllyiltä tavarat alas, kirjat ja dvd-levyt lähtee vikkelään. Ja suuhun menee lattialta ja maasta kaikki pienetkin yllätykset... Eilen onnistuin kaivamaan pojan poskesta leppäkertun... ;)

Alle kuukausi enää muuttoon. Vielä ei tunnu haikealta. Tunnen iloa, koska saan olla lähempänä vanhempiani ja ystäviäni. Kaukanahan minä en ole nytkään, mutta julkisen liikenteen käyttäjänä on melko stressaavaa lähteä pk-seudun toiselta laidalta toiselle laidalle. Matkaan saa varata paljon aikaa ja lapsille paljon eväitä ja huvituksia. Ja äidille pitkän pinnan. Muuttamista itsessään en kyllä kovinkaan innokkaasti odota ;)

Äiti, taasko sä kuvaat... ;)

Yhteinen aika

Joskus unohtuu, ettei sohvalla vieretysten istuminen taida olla yhteistä aikaa. Vauvan tarpeet on aina pakko huomioida, mutta esikoinen tyytyy osaansa eikä vaadi huomiota enää samalla tavalla. On helppo ajatella, että huomenna olen jaksavampi, huomenna leikin, laulan, siivoan ja teen ruokaa enkä kertaakaan korota ääntäni. Huomenna se tapahtuu. Tai viimeistään ylihuomenna... ;)

Lapsille pienetkin asiat merkitsevät. Eikä kaikkea tarvitse tehdä huomenna paremmin kuin tänään. Pienikin ylimääräinen ele on muutos oikeaan suuntaan :)

Helteessä

Huh hellettä. Mä en kuulu niihin ihmisiin, jotka odottavat koko vuoden kesää. Oikeastaan tykkään eniten keväästä ja syksystä, koska silloin ei ole liian kylmä eikä liian kuuma. Liika kuumuus ahdistaa ja palankin tosi helposti. Enkä rusketu laisinkaan. Rantalomat olisi mulle pelkkää kärsimystä, kun pelkäisin vaan palamista. Kalkkilaivan kapteeniksikin joskus kutsutaan. ;)

Silti ihanaa, kun ulos voi sisävaatteissa!

Yhä ylös yrittää..

Aarrea ei pidä paikallaan enää mikään. Koko ajan on mentävä, nähtävä ja noustava pystyyn! Menojalkaa vipattaa eikä äiti meinaa perässä pysyä tai ainakaan ei kannata hetkekään katsoa toisaalle... ;) Kaikkea pitää kokeilla ja halua tuntuu olevan usein enemmän kuin taitoa. Mutta vaan kokeilemalla oppii.

Tässä Aarre näyttää kuinka noustaan pystyyn. Olisi kai aika hommata portaisiin portit.

Kyllä tää yhdellä kädelläkin onnistuu...

Kesä

Piha vähän rehottaa, mutta mitäpä pienistä. Aarre putsaa pihaa mielellään repien voikukkia maasta ja pistelemällä niitä suuhunsa. Ja hiekkaa. Ja oksia. Ja kaikkea muuta pientä kivaa. Pinsettiote on valitettavasti jo hallussa. ;)

Puistossa

Aarre tykkää ulkoilusta kovasti, joten sairasteluista huolimatta ollaan oltu pieniä hetkiä ulkona. Ulkona on niin paljon ihmeteltävää ja nähtävää, ettei ehdi kiukuttelemaan. Viime päivinä tosin ruokakaan ei ole normaaliin tapaan maistunut, joten epäilen kurkun olevan kipeä...

Minimiehen ensimmäiset kengät koossa 18. Näissä on vielä reilusti tilaa eli olisi varmaan pitänyt ostaa pienempi koko, mutta eiköhän se jalka kasva tosi nopeaan. Aarre kyllä tykkää näistä popoista, kun niillä pystyy niin tukevasti seisomaan.