Aarren syntyessä häntä kokeiltiin heti syöttää pullosta. Hän ei kuitenkaan osannut imeä pullosta, joten hänelle jouduttiin melkein heti laittamaan nenämahaletku. Ensimmäiset maitoannokset olivat 10 ml.
Melkein joka syötöllä Aarre makusteli maitoa pullosta, mutta silti sairaalassa ollessamme lähes kaikki maito meni letkun kautta mahaan. Imetystäkin kokeiltiin, mutta se tuntui aivan toivottomalta. Mietin, että tämä ei voi ikinä onnistua. Pumppaus tuntui äärimmäisen rasittavalta, välillä kirottiin ja itkettiin, mutta periksi ei voinut antaa.
Kotona sitten harjoiteltiin syömistä enemmän. Tarjosin sinnikkäästi rintaa enkä pulloa, vaikka Aarre ei edelleenkään saanut oikein mitään ulos. En muista montako päivää siinä meni, mutta kun otin rintakumin käyttöön niin siitä se imeminen alkoi. Teimme syöttöpunnituksia ja loput maidosta meni aina letkun kautta. Joka päivä Aarre jaksoi syödä rinnasta vähän enemmän ja lopulta ei enää letkua tarvittu ollenkaan. Se kuulostaa nyt niin helpolta, mutta monta itkua tuli itkettyä. Imetysasentojenkin löytyminen tuntui todella vaikealta, kun Aarre oli niin pieni. "Ei se koskaan opi", "Ei tästä tule mitään". Ja eniten pelotti, että Aarre ei saa tarpeeksi ravintoa. Rintakumistakin päästiin lopulta eroon, vaikka sekin tuntui silloin mahdottomalta. Nyt vasta huomaan, miten "hysteerinen" olin silloin. Koko ajan kävin jotenkin ylikierroksilla.
Nyt kaikki tuntuu niin helpolta, kun imetys onnistuu ja Aarre on isompi. Voimme lähteä minne tahansa, ruoka kulkee mukana emmekä tarvitse enää mitään ruiskuja, letkuja, rintakumeja, vaakaa jne...Aarre syö milloin haluaa ja kasvaa kuin tavalliset vauvat. Aikaisemmin sitä piti itsestäänselvyytenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti