Viime päivinä keskosuus on ollut usein mielessä. Negatiivisia tunteita. Katkeruutta, pelkoa, ahdistusta. Ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Miksi minun vatsassani oli niin huono olla? Miksi? Vastauksia ei vaan ole kenellekään. Syytä ei koskaan tulla löytämään tai sitten mitään syytä ei koskaan ollutkaan. Synnytyksen käynnistämisestä päättäminen tuntui helpotukselta, mutta kun vauva "ryöstettiin" minulta heti niin todellisuus alkoi valjeta. Viereisessä synnytyssalissa huusi vauva, onnellinen perhe. Minä makasin yksin siinä pedillä ja sydäntä kuristi. Kaikki tuntui unelta.
Pääsin pikaisesti katsomaan pienokaistani, jonka jälkeen minut vietiin osastolle nukkumaan. Vauvojen huuto kaikui seinistä ja minä yritin nukkua. Sain onnitteluviestejä ja ihmettelin, että miksi minua onnitellaan. Olo ei ollut onnellinen vaan tuskainen. Minun vauvani oli muualla, minä en voinut tehdä mitään. Aamulla yritin pumpata maitoa, sainkin pari tippaa purkkiin. En uskaltanut mennä aamupalalle muiden äitien kanssa, istuin verhot kiinni sängyssäni ja odotin pääseväni pois. Pääsinkin kotiin heti samana päivänä.
Aamupäivällä lähdin Aarren luokse painavin askelin. Kurkkasin valvontaosaston ovelta ja mietin mihin suuntaan lähtisin kävelemään. En muistanut enää mihin olin lapseni jättänyt, en tunnistanut häntä muiden päiden joukosta, jotka peiton alta kurkkivat. En tunnistanut omaa lastani vaan minut piti viedä hänen luokseen!! Se tuntui hirvittävältä.
Jokainen sairaalapäivä oli tuskainen. Jokainen päivä tunsin itseni riittämättömäksi ja turhaksi, hoitajat osasivat tehdä kaiken paremmin. Tunsin olevani vain tiellä. Joka yö jouduin lapseni jättämään, laittaa herätyskellon soimaan yöllä pumpatakseni maitoa. Sen jälkeen en koskaan saanut unta. Valvoin aamuun asti odottaen hetkeä, jolloin pääsen jälleen Aarren luokse.
Kultaakohan aika muistot?
Vastavierailulla. Tuttuja tunteita kuvailet. Näin pian 9kk taaksepäin miettien, en kyllä voi sanoa että ne negatiiviset tunteet olisi unohtuneet kokonaan tai vaihtuneet mitenkään kultaisiksi. Vauvaa kohtaa ei tietysti ole mitään negatiivisiä muistoja, mutta sitä sairaalaympäristöä en muista kaiholla. Oli ihanaa päästä vauvan kanssa omaan kotiin tekemään asiat rauhassa itsekseen, olla oman perheen kanssa, niinkuin kuuluisi. Onneksi vauvan kotiuduttua alkaa hiljalleen keskittyä arkeen ja voi vaan ihmetellä uuden perheenjäsenen kasvua ja hänen oman persoonansa esiin tulemista. :)
VastaaPoistaKiva kun kävit vierailulla ;)
VastaaPoistaSairaalassa tuntui, että meidät vanhemmat täysin jyrätään. Tai ehkä me emme osanneet toimia oikealla tavalla siinä täysin uudessa tilanteessa, sairaalan käytännöt oli vieraita ja meillä oli kova huoli. Iltaisin sitten itkettiin kotona.
Kotiinpääsyn jälkeen aika onkin sitten juossut eteenpäin kovaa vauhtia :)