Autossa matkustaminen on tuskaa - kaikille. Aarre aloittaa huutamisen yleensä heti ku turvakaukalo loksautetaan paikalleen. Hän huutaa virkeänä sekä väsyneenä. Kuumuudesta huudetaan eniten, ensimmäiseksi autoon mennessä riisun pipon, avaan lämpöpussin ja otan tumput pois. Koko automatkan laulan, silitän, nostan tuttia ja yritän olla hermostumatta, vaikka se huuto sattuu sydämeen joka kerta. Pelkään automatkoja nykyään jo etukäteen. Kadehdin miestä, joka saa istua ratin takana samalla kun minä joudun takapenkillä tekemään kaikki sirkustemput, jotka ikinä keksin. Yritän harhauttaa leluilla. Välillä Aarre sitten nukahtaakin autossa, koska ei jaksa enää itkeä. Välillä saan rauhoitettua hänet hetkeksi, mutta sitten tuleekin liikennevalot ja auton pysähtyessä takapenkin desibelit nousee taas kattoon. Ruuhka-aikoina me ei siis liikuta minnekään.
Kaukalossa viihdytään, jos se ei ole autossa. Eli voisiko päätellä, että selkä menosuuntaan matkustaminen ei maistu? Tulee huono olo, kaipuu syliin, liian hidasta menoa? Oi niitä aikoja, kun automatkat sujuivat hiljaisuudessa.
Otin tänään automatkalle kameran mukaan, jotta pääsisin ottamaan todistusaineistoa. Menomatkalla Aarre sitten nukkuikin nätisti ja sainkin ottaa vaan söpöjä unikuvia.. Tyyntä myrskyn edellä siis, koska seuraava matka alkoikin vaihteeksi huutaen. Otin kuitenkin kameran esiin, kun en muutakaan voinut tehdä.. Ja tadaa, huuto loppui melkein heti ja Aarre innostui poseeraamaan :) Vaan eipä tuota järkkäriä viitsisi ihan joka paikkaan kantaa mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti